21. marraskuuta 2017

Heikki Valkama - Pallokala


Valkama tuntee Japanin kuin omat taskunsa, onhan hän asunut maassa lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän tuntee myös sikäläisen ruokakulttuurin sekä muidenkin maiden gastronomiset suuntaukset,  fine diningit ja ravintolamaailmat, sillä monitoiminen mies on ehtinyt päätoimittamaan myös Ruoka & Matka -lehteä. Pallokala on Valkaman esikoisteos, jonka kustantaja sanoo olevan gastrodekkari, painotus vahvasti ensimmäisellä osalla.

Riku Mäki, japanilaisittain Maki, on New Yorkissa opiskellut suomalainen huippukokki. Bisnesselämässä hän on saavuttanut kaiken mitä Suomessa ylipäätään voi saavuttaa. Yksityiselämässä on mennyt heikommin, sillä vaimo Lauran kanssa tiet ovat eronneet. New Yorkin opiskeluaikojen paras ystävä, japanilainen Kenta järjestää Rikulle pääsyn keisarilliseen kokkikilpailuun Tokioon. Kyseessä on megaluokan mediahappening, johon nyt saavat osallistua myös ulkomaiset kokit omassa sarjassaan.

Tulkikseen Riku saa kauniin ja siveän Shizukan, jonka suuntaan miehen sydän alkaa läpättää. Treffeille pääsy ei kuitenkaan ole japanilaisessa kulttuurissa niin helppoa kuin kotimaassa. Kisan aluspäivät ovat täynnä tohinaa, mutta vihdoin ensimmäinen päivä koittaa. Nopeana poikana Riku ehtii 12 kilpailijasta alkupaloineen ensin valmiiksi. Mutta voi kauhistus: kun tuomaristo on maistellut hänen alkupalojaan, kaikki tuupertuvat maahan ja kaksi heistä kuolee. Koko maa on sokissa ja tapausta ryhtyy selvittelemään poliisi Matsuzaka nuorine apureineen. Tähän näyte huippukokki Riku Mäen kulinaarisesta visiosta:

Hän tarjoilisi kuusi alkupalaa: lohta omatekoisella tillisinapilla kaviaarin kera, lohta kananmunankeltuaisen kanssa japanilaistyylisenä ginmi-sushina, johon kuului suolainen, vaaleanpunainen retiisivaahtokarkki, lohenmätiä kalaliemessä tutun muotoilijan tilaisuutta varten suunnittelemalle lusikalle aseteltuna, lohta kevyesti liekitettynä seesamin ja avokadon kanssa villiyrteillä koristeltuna, makua tuovan sipuliliemikuulan kera, sekä graavattuna limechilillä japaninvaahteran muotoon leikatun saaristolaisleivän päällä, karpalopikkelsillä ja kaalipannakotalla höystettynä.

Jännärijuonen kannalta päästiin vauhtiin vasta kirjan loppupuolella kun Japanin järjestäytyneen rikollisuuden, yakuzan jonkun klaanin konnat olivat saaneet Rikun ja Shizukan vangikseen. Varsin vauhdikas Rikun pakomatka olikin, mutta kaikki selvisi lopulta kuten asiaan kuuluu. Dekkarijuoni kulki hissukseen, hautautuen gastronomian ja japanilaisen kulttuurin alle.

Kirjan parasta antia olikin ehdottomasti Valkaman syvä Japanin tuntemus, jota hän jakeli auliisti lukijalle. Minua kiehtoi Tokio arkkitehtuureineen ja japanilainen kulttuuri monine puolineen. Maailman vilkkaimmasta asemasta Shinjukusta (3 miljoonaa matkustajaa joka päivä) oli kiinnostavaa lukea myös, onhan se vilahdellut Murakamin teoksissakin. Japanilaista huippugourmetia edustavista Kaiseki-ravintoloista oli perusteellinen selvitys historioineen. Niistä muistan lukeneeni aikaisemmin Minna Eväsojan teoksesta Melkein geisha. Kaiseki-ruoka pyrki olemaan sekä maultaan että muodoltaan kaunista, harmonista ja maukasta. Ateria heijasti aina myös vuodenaikoja. Jaa, pitäisikö sanoa pari sanaa pallokaloista eli fuguista? Tuon myrkyllisen kalan kokkaus vaatii luvan, jota varten kokin on opiskeltava sen käsittelyä kolme vuotta. Pallokalan maksan ja naaraan munasarjojen sisältämä myrkky on suunnattoman tappavaa. Kalasta on jalostettu myös myrkytön laji, mutta ei sen syöminen ketään kiinnosta. Halutaan kokea vaara, tavallaan kulinarismin venäläinen ruletti.

Pallokala lisäsi kovastikin tietämystäni Japanista sekä gourmetkokkailusta ****. Japaniin aikovalle ja yleensä ruuasta kiinnostuneelle lämmin suositus. Riku Mäen mahdollisiin tuleviin seikkailuihin tosin toivoisin enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sillä nyt en oikein päässyt jännityksen lumoon **.

Helsinkiläinen Heikki Valkama (s. 1975) on toimittaja, kirjailija ja suomentaja. Imagen päätoimittajan tehtävistä hän on juuri siirtynyt Yleen. Vuosia Japanissa asunut Valkama on japanilaisen kulttuurin tuntija, hän on kirjoittanut ja luennoinut aiheesta monissa eri yhteyksissä sekä kääntänyt japanilaisia sarjakuvia.

Pallokalan gourmetominaisuuksiin on tutustuttu myös täällä:

Heikki Valkama
Pallokala
Tammi 2017

Kustantajan lukukappale - kiitos

20. marraskuuta 2017

Affinity Konar - Elävien kirja


Elävien kirja on vuonna 1978 syntyneen Konarin esikoisteos ja hän sanoo inspiraation lähteekseen ensisijaisesti tämän teoksen: CHILDREN OF THE FLAMES: Lucette Lagnado & Sheila Cohn Dekel. Konar on tutkinut aihetta runsaasti, ja kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo. Elävien kirja vie lukijan keskelle Auschwitzia ja Josef Mengelen kaksoskokeita. Mengele oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista, mutta hänen mielipuolisten kokeittensa uhreiksi kelpasivat monenlaiset luonnonoikut, kuten albiinot ja lyhytkasvuiset.

Stasha ja Pearl ovat 12-vuotiaita Puolan juutalaisia tyttöjä Lodzin ghetosta päätyessään Auschwitziin sodan loppupuolella vuonna 1944. Setä Mengele kiinnostuu heistä ja tytöt pääsevät asumaan  tämän (eläin)tarhaan. Tarhan asukit nukkuvat kerroksittain kapeissa laverikoloissa kuin eläintarhan asukit, mutta he välttyvät passittamiselta suoraan kaasukammioon ja saavat myös hiukan enemmän ruokaa kuin muut. Vastapainoksi he altistavat ruumiinsa ja mielensä Mengelen kokeille: injektioille, amputoinneille ja leikkauksille ilman nukutusta. You name it.

Tytöt kertovat tarinaansa vuorotellen. Heillä on harvinaisen läheinen henkinen yhteys, he tuntevat toistensa kivut ja ilman toista tuntevat olevansa vain puolikkaita. Viikot kuluvat, Mengele jatkaa kokeitaan, leirissä eletään miten kuten pystytään. Mutta sitten koittaa päivä, jolloin Pearl katoaa. Stashan tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuu Pearlin kohtalon selvittäminen ja kosto: lapsekkaasti hän aikoo murhata Mengelen.

Kun venäläiset saapuvat Auschwitziin vuoden 1945 tammikuussa, natsit ovat jo varustautuneet heidän tuloonsa. Suurin osa Mengelen tutkimusaineistosta ja muusta todistusaineistosta poltetaan ja kynnelle kykenevät noin 60 000 vankia aloittavat ns. kuolemanmarssin. Leiriin jäi arviolta 7 000, jotka olivat liian huonokuntoisia kävelläkseen. Suurin osa ammuttiin. Stasha päätyy pakosalle seuranaan oman kaksosveljensä menettänyt Felix. Seuraa armotonta taistelua nälkää ja talven kylmyyttä vastaan halki sodan runteleman Puolan.

Teos alkoi aivan lumoavasti. Konar kertoi kaksosten suulla jo sikiöaikana syntyneestä tiiviistä yhteydestä ja siitä kuinka tytöt rakastivat äitiään, kadonnutta lääkäri-isäänsä ja kekseliästä ja hyväntahtoista isoisäänsä. Paljon lupaavan alun jälkeen Konar siirtyi minusta liian fantasiapainotteisille linjoille. Tällöin tarina alkoi hangoitella kovasti vastaan, ja olin jättää kirjan monesti kesken. Koin, että tällä aiheellaan ja satumaisen kauniilla kirjoitustavallaan Konar kalasteli lukijoilta empaattisuuspisteitä - onhan empatiaa toki tunnettava? Kyllä tunnenkin, mutta tämä fiktio ei vedonnut minuun. Todelliset keskitysleireistä selvinneet ovat myös julkaisseet paljon muistelmiaan. Ehkä aiheesta on syytä puhua nuoremmille sukupolville myös fiktion keinoin, mutta en kokenut Konarin tapaa onnistuneeksi.

Kirjailijan teksti on kautta linjan kaunista ja runollista, mutta mielikuvituksellisia fantasia-aineksia oli liikaa. Stashan 'kuolemanmarssilla' ne vaan lisääntyivät: oli loistavaa valkoista hevosta, järjetöntä suolakaivokseen uskaltautumista, romuttuneessa museossa ja talossa seikkailua, keisarinleikkausta tarvitsevaa romaninaista... Myös loppu oli kliseinen ja siirappisen onnellinen. Hanna Tarkan suomennos on soljuva ja onnistunut, Konar on myös erittäin hyvä kirjoittaja ja aihe tärkeä. Kirja on kerännyt paljon myönteisiä arvioita, mutta soraääniäkin on kuulunut.

Itse en pitänyt lainkaan siitä, että natsien julmuuksista tehtiin epäuskottava fantasiasatu. Onko tahdikasta ja juutalaisten muistoa kunnioittavaa toimia näin? Minusta ei.

Elävien kirjaa on luettu runsaasti blogeissa. Tässä muutama arvio - ole hyvä:
Amman kirjablogi, KirjabrunssiKirsin kirjanurkka, Opus ekaRakkaudesta kirjoihin

Affinity Konar
Mischling 2016
Elävien kirja
Suomentanut Hanna Tarkka
Wsoy 2017
**
Kirjastosta

18. marraskuuta 2017

Ben Lerner - Lähtö Atochan asemalta


Atocha on Madridin hulppea rautatieasema, ja se on syy miksi kiinnostuin tästä kirjasta. Itse Lerneristä en tiennyt mitään, mutta hän kuuluu olevan arvostettu ja palkittu kotimaassaan Yhdysvalloissa. Tämä Lernerin esikoisromaani kertoo nuoresta kvasirunoilijasta Adam Gordonista, joka on jollain ihmeellisillä sepittelyillä onnistunut keplottelemaan itselleen vuoden stipendin Madridiin. Mitä ilmeisimmin hän on liioitellut myös espanjan osaamistaan, sillä ei hän osaa. Puhe koostuu pelkistä substantiiveista tai infinitiivissä olevista verbeistä. Missio on ylevä: hänen on määrä tehdä tutkimusta Espanjan sisällissodan ja myös Francon ajan runoilijoista, joista hän tuntuu tuntevan vain Lorcan.

Tässä pitkässä, erään espanjaa sujuvasti puhuvan ystäväni laatimassa vastauksessa selostettiin minulle täysin tuntemattoman Espanjan sisällissodan merkitystä kirjoittajasukupolvelle, jonka jäsenistä olin lukenut tuskin ketään: aioin kirjoittaa pitkän, tutkimuspainotteisen runon, jossa kartoittaisin sodan perintöä, väitin. Vastaus oli kieliopillisesti huomattavan monimutkainen, se kuvaili projektini merkittävyyttä konditionaalissa, menneen ajan subjunktiivissa ja futuurissa.

Yllä olevassa piilee aika sarkastinen heitto, sillä subjunktiivi on liki jokaisen espanjaa opiskelevan painajainen. Entäs hänen suuri runoutensa sitten. Se koostuu käännöksistä, joissa hän omavaltaisesti vaihtaa jonkun sanan vaikkapa muistiinpanoistaan löytyvään sanaan. Tähän tapaan: taivaan holvin alla > cielon holvin alla > sellon holvin alla / avaan Lorcan umpimähkään... Hyvin avantgardistista ja taiteellista, eikö totta. Alkoholinhuurut ja hashispöllyt eivät riitä pitämään paniikkeja loitolla, lisäksi tarvitaan valkoisia pillereitä. Paljon.

Adam vuodattaa ja vyörytttää tajunnanvirtaansa sivu sivun perään. Pradon taidemuseossa hän hämmentyy, kun yksi katselija intoutuu valtaviin nyyhkytyksiin Kristuksen kärsimyksen edessä. Tämä saa Adamin funtsailemaan taiteellisen kokemuksen olemusta ylipäätään. Adamin runonlausuntailta jatkaa sama absurdia linjaa: ei kukaan Adamin runoista mitään ymmärtänyt, mutta he teeskentelivät niiden olevan suurta taidetta. Aina keskusteluissa Adam tyytyy vain pariin sanaan, jotta keskustelijoille syntyisi hänestä syvällinen ja henkevä vaikutelma. Adam jatkaa tätä imagopeliään, mutta pelkää koko ajan paljastuvansa sisäisesti ontoksi.

Kyvyttömyyteni liikuttua runoista liikutti minua, ainakin hiukan: tapa, jolla minä ja espanjankielinen runo jäimme käsittämättömiksi toisillemme muistutti siinä määrin tapaa, jolla minä ja englanninkielinen runo jäimme käsittämättömiksi toisillemme, että tuntui kuin espanja olisi tällä alueella ollut äidinkieleni.

Adamin päihdepöllyinen, sinne tänne heilahteleva ajatuksenvirta oli kyllä hulvatonta ja Lerner vuodatti loistavasti. Adamin paniikkikohtauksiin altista persoonaa oli tosin vaikea ymmärtää. Hänellä oli tarve suoltaa mielettömiä valheita kerätäkseen naisilta myötätuntoa. Muka kuollut äiti ja muka fasisti-isä syvensivät ilmeisesti hänen traagisen runoilijan hahmoaan. Adam onnistuu uimaan Salamancan hienosto- ja älymystöpiireihin. Ensimmäinen espanjalaisrakastettu Isabel vaihtuu tasokkaampaan Teresaan, joka myös kääntää hänen runojaan espanjaksi.

Minua kiinnosti Espanja miljöönä: Madrid, sen älykköpiirit ja elämänmeno, Toledo, Granada ja Barcelona; myös espanjalaisten suuret mielenosoitukset kaduilla minkä tahansa asian puolesta. Adamin huonon espanjan kielen aikaansaamat hullut tilanteet huvittivat myös. Hän selitteli hauskasti mitä toinen sanoi tai kenties sanoi. Itse hän tyytyi vain muutamaan sanaan, jotta hänen kiinnostavuutensa ja älyllisen potentiaalinsa mahdollisuus säilyi. Keskustelukumppanin tehtävä oli sitten täydentää Adamin sanat älykkäiksi ja henkeviksi runollisiksi lauseiksi.

Kyllä tässä nautittavat hetkensä oli ja päihdepöllyssä suolletut maaniset vuodatukset olivat hillittömiä, mutta... Reader why did I marry him -blogin Omppu sanoi, ettei tämä joka Jampan ja Jampattaren kirja ole. Luulenkin kuuluvani näihin Jampattariin. Lerner kyllä todisti osaavansa kirjoittaa, muutamat kohtaukset olivat järjettömän hyviä. Mutta mitäköhän jäi lopulta käteen... Ehkä tämä:

 Bajo el agua 
siguen las palabras.

 Sanat jatkuvat 
veden alla.

PS. Itse kääntäisin ehkä näin: Sanat pysyttelevät edelleen veden alla. Toki nyanssi, ja ehkä englanninkielisessä tekstissä sanottiin jotenkin toisin.

Kustantajan sivuilta:
Lähtö Atochan asemalta häilyy komiikan ja tragiikan, itseinhon ja innoituksen välillä. Ben Lernerin älyllinen irrottelu saa aikaan nopealiikkeistä ja koukuttavaa proosaa taiteen, itsereflektion ja todellisuuden suhteista.

Ben Lerner
Leaving The Atocha Station 2011
Lähtö Atochan asemalta
Suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017
***
Lukukappale kustantajalta - kiitos

17. marraskuuta 2017

Mauri Kunnas - Koiramäen Suomen historia




Koiramäen Suomen historia on lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, eikä syyttä. Kirja on mahtava Suomen historiakatsaus kaikenikäisille. Lapsille sen tekevät mieluisaksi hurmaavat & yksityiskohtaiset kuvat ja hauskat pikkusattumukset. Sisäaukeamalla on heti alkuun pikkutarkka, oikeastaan luupilla luettava Koiramäen sukupuu. Keskiympyrästä löytyy vuonna 1810 Tyrväällä syntynyt Koiramäen isäntä Fransi Yrjönpoika eli Pransi emäntineen. Hänestä sitten sukupuun haarat laajenevat huikaisevasti kehä kerrallaan 1400-luvulle asti.

Eerik XIV (1533 - 1577) kosi monia ylhäisiä naisiamutta sai kaikilta rukkaset. 
Lopulta hän otti kuningattarekseen tavallisen aatelittoman hovineidin 
Kaarina Maununtyttären. 
Tämä oli ainoa, joka sai Eerikin rauhattoman mielen tyyntymään.  


Mutta tästä lähtien aina kun Kallen korvista alkoi nousta savua, 
Kaisa ripusti ukkonsa aitan orrelle puntarin koukkuun viilenemään. 
Kun Kalle lähti sotimaan nuijasotaan (1596 - 1597)
hän otti aseekseen vaimonsa rakkaan puntarin.

Taas kerran tulee muistutetuksi siitä, että historiamme on ollut yhteistä sekä Ruotsin kuningaskunnan että Venäjän keisarikunnan kanssa. Kirjassa käsitelty historian aikajana ulottuu vuodesta 1510 vuoteen 1855. Ehkä seuraavassa kirjassaan Kunnas ottaa käsittelyyn 1800-luvun lopun ja Suomen itsenäistymisen alkutaipaleen?

Minusta lapsille, ja itsellenikin, hyvin kiinnostava oli Suomen kaupunkeja esittelevä aukeama. Vuonna 1229 perustettu Turku on aukeaman vanhin, vuonna 1848 perustettu Joensuu nuorin. Tämän aikajanan sisälle mahtuu 29 muuta kaupunkia, kaikki keskittyneet Etelä-Suomeen. Erittäin havainnollinen on myös historian aikajanan käärmeen lailla luikerteleva polku, jossa selkeästi luetellaan historiamme tärkeimmät merkkipaalut. Sieltä ne löytyvät: kuninkaat, tsaarit, sodat ja nälänhädät; Lutherit, Agricolat ja noitavainot.

Kustaa III (1746 - 1792) kumarteli, huitoi ja keikaroi, ja yleisö oli ihastuksissaan. 
Mutta kartanon vanha kukko ei katsonut hyvällä mokomaa keekoilua.  

Suomalainen kasvitieteilijä Pietari Kalm (1716-1779) oli Carl von Linnén oppilas.
Hän kävi mm. Niagaran putouksilla. Hänen ansiotaan on se, että meillä kasvavat 
vaikkapa villiviini, tuoksuvatukka ja orapihlaja.

Helsingin kirjamessuilla Kunnas kertoi työstäneensä tätä teosta vuodesta 2008 lähtien, pitkä prosessi siis. Koiramäen Suomen historia on valloittava, havainnollinen ja hauska. Juttuja lukiessa ja kuvia katsellessa tulee hyvälle tuulelle. Kirjasta on iloa moniin lukutuokioihin lapsen kanssa, sillä 350 vuotta historiaa ei heti painu lapsen mieleen ja kuvituksesta löytyy joka kerta uusia hauskoja yksityiskohtia. Soisin joulupukin ymmärtävän tämän kirjan hyvyyden, niin että se löytyisi mahdollisimman monen lapsen lahjapaketista.

Tykästyin täysillä Kunnaksen riemastuttaviin kuviin ❤︎

Koiramäen Suomen historiaa on luettu myös täällä: Kirjasähkökäyrä, Kirjojen pyörteissäTuijata,

Mauri Kunnas
Koiramäen Suomen historia
Otava 2017
****
Omasta hyllystä
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...